Tulokulma on inhoamani muotisana, mutta käytän sitä siitä huolimatta heti alkuun. Luin Larry Shapiron kirjan Zen ja juoksemisen taito (Basam Books 2010, 231 sivua). Tulin loppupäätelmään, että zen-filosofian sotkeminen juoksuun on vain yksi tulokulma tähän monelle niin rakkaaseen harrastukseen.
Kirjan kirjoittaja Larry Shapiro on filosofi ja juoksija. Filosofina hän ei suostu ”vain” juoksemaan, vaan analysoi juoksun eri osa-alueita hyvinkin tarkkaan. Luin aikaisemmin Mark Rowlandsin mainion kirjan Running with the Pack. Myös Rowlands on filosofi, joka juoksee. Hän pohdiskelee kirjassaan juoksun olemusta länsimaisen filosofian ajatusten läpi. Shapiro asettelee juoksun ylle zeniläistä filosofiaa ja ajatusmaailmaa.
Sen lisäksi, että molemmat miehet Shapiro ja Rowlands ovat juoksevia filosofeja, heitä yhdistää huumorintaju. Kun kuulet sanan filosofia ja mieleesi tulee ryppyotsaisuus ja vakavuus, olet ainakin näiden kahden kirjan osalta väärässä. Välillä kirjaa lukiessa nauratti.
Shapiro kertoo muutostaan pieneen kaupunkiin Wisconsinin osavaltiossa ja harmittelee, että se ei ole kovin urbaani ja trendikäs paikka. Kaiken lisäksi kaukana valtameren rannoista. ”Filosofeja ei kuitenkaan kaivata siellä, missä niitä kaivattiin kaksituhatta vuotta sitten (…).” (s. 80) hän toteaa ja osoittaa loistavaa itseironian kykyä.
Lyhykäisyydessään ja mitä minä kirjasta ymmärsin, zen-filosofia kehottaa tietoiseen läsnäoloon. Asioita on tarkasteltava liittämättä niihin omia kokemuksia, tunteita, oletuksia. Toinen punainen lanka on hetkeen keskittyminen. Yritä olla ennakoimatta, mitä koet minuutin kuluttua tai edes sekunnin kuluttua, Shapiro kehottaa. ”Keskity vain siihen, mitä mieleesi kunakin hetkenä ilmestyy.” (s. 97) Hetkeen keskittymiseen liittyy zeniläinen ajatus siitä, että mikään ei kestä ikuisesti.
Miten zen-filosofiaa voi hyödyntää juoksussa? Kirjan alussa hieman turhan monimutkaisesti aletaan eritellä juoksua estäviä sisäisiä ja ulkoisia syitä. Ulkoisia syitä ovat esimerkiksi kylmään ilmaan liittämämme kokemukset ja oletukset, ei kylmä ilma itsessään. Olin jo jättää kirjan lukemisen kesken, mutta onneksi jatkoin sitkeästi.
Loppua kohden kirja parani ja aloin nyökytellä Shapiron ajatuksille. Kirjoitin aikaisemmin postauksessa Mitä mielessä liikkuu? sisäisestä kriitikosta (tai miksi sitä haluaa kutsuakaan). Shapiro on omistanut saman teeman käsittelyyn monta sivua kirjastaan.
Kun epämukavuus lenkillä, harjoituksissa tai kisassa alkaa vaivata, pienet äänet päässäsi ehdottavat, kuinka mukavaa olisi hidastaa vähän vauhtia (s. 173). Shapiron vastaus äänien vaimentamiseen on tehdä epämukavuuden tunteista itsestään erillisiä. Näin niistä voi tehdä asioita, jotka pystyy käsittelemään, pakkaamaan kasaan ja heittämään pois.
Kirjoitin jokin aika sitten arvostelun Tarja Virolaisen kirjasta Juoksijan sielu. Siinä hän kuvaa, miten ennen Tokion maratonia työnsi sisäisen nalkuttajansa katsojien sekaan. Kyse ei tietenkään ollut mistään konkreettisesta, vaan mielikuvaharjoituksesta. Eikä juoksijan mielenterveydestä tarvitse huolestua, vaikka hänen päässään puhuisivat äänet ”viettelevästi kehräten” (s. 173).
Kyse on siitä, että juoksu on pohjimmiltaan fyysinen ponnistus. Sitä eivät saa olla häiritsemässä mielen liikkeet. Mitä ideaa on siinä, että olet harjoitellut maratonille ja hionut kuntoasi kuukausikaupalla, ja sitten ratkaisun hetkellä kuuntelet seireenien laulua (myöskin Shapiron termi) ja kävelet loppukilometrit? Pystyt parempaan.
Shapiro muistuttaa, että on monenlaisia särkyjä ja kipuja, jotka voivat juoksun aikana tehdä olon epämukavaksi. Rakko varpaassa tai kramppi kyljessä ovat vaivoja, joiden edessä ei tulisi antaa myöden. (s. 179) Vakavimmissa tapauksissa hän tietenkin kehottaa pysähtymään ja tarpeen tullen turvautumaan lääkärin apuun.
Näiden ikävien tuntemusten romukoppaan heittäminen on vain yksi tapa, jolla zen-filosofiaa voi hyödyntää juoksussa. Kirjassa käydään läpi myös harjoittelumuotoja, kisoihin herkistelemistä eli keventelyä, itse kisoja, vammoja ja vanhenemista ja sen mukanaan tuomia haasteita juoksuun, joihin kaikkiin zen-ajattelua voi soveltaa. Shapiro antaa myös konkreettisia vinkkejä kirjassaan, eikä tyydy pelkästään teoreettiseen asioiden käsittelyyn.
Vammoista Shapiro kirjoittaa hauskasti ja kuvaa, mitä juoksija tarkoittaa vakavalla vammalla. ”Sinulla voi siis olla murtunut käsivarsi, repeytynyt sarveiskalvo tai olet räjäyttänyt nenän kasvoiltasi sähikäisillä (älä kokeile tätä kotona), mutta nämä vammat eivät ole vakavia, koska mikään niistä ei estä sinua juoksemasta. Vakavat loukkaantumiset koskevat jalkoja ja polvia tai joskus lantiota ja selkää.” (s. 185) Kuulostaako tutulta ajattelulta?
Alkuun lähestymistapa tuntui vieraalta, mutta sitten huomasin, että tässähän on paljon samaa kuin muissa lukemissani juoksukirjoissa. Mainitsin jo Rowlandsin ja Virolaisen ansiokkaat teokset. Englantilainen Aleandra Heminsley on kirjoittanut kirjan Running like a Girl (lue arvostelu täältä).
Heminsley kirjoittaa, miten hän uskoi maratonin lähtökarsinassa vallinneen hiljaisuuden johtuneen siitä, että kaikki muut olivat rauhallisena ja täysin valmistautuneina valmiina lähtöön ja hän itse oli ainoa, joka panikoi. Myöhemmin hänelle selvisi, että hiljaisuus johtui siitä, että he kaikki katselivat salaa toisiaan ja ajattelivat samaa.
Shapiro sivuaa kirjassa samaa ajatusta. Hän ensinnäkin kehottaa eristäytymään ihmismassasta lähtöviivalla. Ei tietenkään lähtemään pois, vaan ajatuksen tasolla. On tärkeätä pitää ajatukset erossa ympärilläsi jatkuvasta hyörinästä. Muut kilpailijat ovat yhtä hermostuneita kuin sinäkin – tai jopa hermostuneempia. (s. 170)
Kirjassa on ohjeita meditaatioon, mutta itse olen luonteelta hieman turhan rauhaton ja asiasta toiseen säntäilevä rauhoittumaan moiseen. Voi toki kysyä, eikö juuri kaltaiselleni oli hyvä harjoitella meditaatiota. Ajatus juoksusta meditaationa ilahduttaa. Shapiro kirjoittaa, että ”Jos esimerkiksi olet kokenut juoksija ja sinusta tuntuu vastenmieliseltä istua paikoillasi, huomaat että sinun on helpompi meditoida juostessasi kuin pakottaessasi itsesi pysymään tuolissa.” (s. 122) Tunnistin itseni.
Lähimpänä runner’s high’ta (juoksijan taivasta) olen päässyt osallistuessani samanniminen juoksukoulun valmennukseen. Mutta tunnistan lähes meditatiivisen olotilan joiltain juoksulenkeiltä: kuuntelen musiikkia (tai oikeammin sen rytmiä – sanoilla ei ole merkitystä), jalat koskettavat vuorotellen maata musiikin tahtiin ja tunnen sulautuvani ympäristöön. Tällaista kokemusta ei voi ennustaa tai hakemalla hakea. Se tulee kun on tullakseen.
Suosittelen tarttumaan kirjaan avoimin mielin. Jos zennäkökulma, buddhalaisuus ja meditaatio ovat sinulle tuttuja asioita, kirjan viesti aukeaa ehkä helpommin. Minun piti hieman pakottaa itseäni lukemaan kirjaa eteenpäin ennen kuin innostuin.
Jos juoksu on sinulle muutakin kuin kunnossa pysymistä tai kisoihin ja parempiin tuloksiin tähtäämistä, kirja voi olla tarkoitettu juuri sinulle. Jonkun mielestä ajatukset voivat olla ”hömppää” tai taas yhdenhurahtaneen esittämää ”ainoaa totuutta”. Itse pidin zennäkökulmaa yhtenä tapana jäsentää juoksua ja tarkastella sen merkitystä. Kukin määrittää suhtautumisensa juoksuharrastukseen itse, mutta löysin kirjasta monia itselleni tuttuja asioita.
LENKILLÄ 